Itävallan yhdistyksemme sihteeri Elisabeth osallistui 4. lokakuuta 2020 tapahtumaan nimeltä “Muistopolku Leopoldstadtin läpi”. Tässä tilaisuudessa vihittiin muistokivi Celian perheelle, josta vain Celian isä, Siegfried, pääsi pakenemaan natsivainoja. Celia oli pyytänyt Elisabethia lukemaan kirjoittamansa tekstin isänsä kotitalon edessä, sillä Celia ei itse päässyt matkustamaan Kaliforniasta koronan takia tähän liikuttavaan tilaisuuteen. Hän kuitenkin ilmoitti, että heti kun matkustusrajoitukset sen sallivat, hän tulee vierailemaan Wienissä. Celian luvalla hänen isänsä selviytymistarina tullaan julkaisemaan myös HILFE und HOFFNUNGin kotisivulla.
”Olemme tänään kunnioittamassa isovanhempani Samuel ja Cilli Bohenskyn, heidän tyttärensä Annan ja heidän eloonjääneen poikansa Siegfriedin muistoa. Edesmennyt isäni, Siegfried Bohensky oli ainoa lähisukulaiseni, joka selviytyi holokaustin kauhuista. Hän kertoi meille lapsille elävästi siitä päivästä, jolloin hän näki Hitlerin henkilökohtaisesti; se oli maaliskuussa 1938, jolloin Hitler marssi Wieniin. Isäni Siegfried sekoittui massiiviseen väkijoukkoon helposti, koska hän oli vaaleatukkainen sinivihreäsilmäinen 14-vuotias poika. Hän puhui tästä pelottavasta kokemuksesta kuinka natsit marssivat valtavan hurraavan ja kannustavan joukon ympäröimänä kotikaupunkiin.
Bohenskyn perhe asui alun perin Wienin 2. kaupunginosassa Sterneckplatz 20/20 -kadulla, mutta perhe pakotettiin muuttamaan getto-asuntoon osoitteeseen Grosse Schiffgasse 17, Wien 2.
Isoisälläni, Samuel Bohenskyllä, oli kukoistava graafisen alan liike. Matkalla kotiin liikeyrityksestään kristalliyön iltana hänet pidätettiin ja vietiin Elisabeth-kävelykadun poliisivankilaan. Hän vietti siellä kuusi viikkoa, eikä hänen sallittu kommunikoida perheensä kanssa. Samuelin tytär Anna ja veljentytär Regi menivät tapaamaan häntä vankilaan. Ennen kuin kaksi nuorta tyttöä saivat nähdä Samuelin, heidät pakotettiin riisuutumaan tutkimuksia varten.
Ennen kuin Samuel vapautettiin vankilasta, SS-upseeri löi saappaallaan Samuelin sääreen murtaen jalan. Koska hoitoa ei ollut saatavilla, Samuel ei voinut kävellä kunnolla sen jälkeen. Vapauduttuaan vankilasta hänelle kerrottiin, että hänen on poistuttava Itävallasta seuraavien kuuden viikon aikana, tai muuten hänet pidätetään uudelleen. Hänen onnistui saada matkalippu itselleen Australiaan, mutta ei perheelleen. Hän päätti olla lähtemättä, koska ei halunnut hylätä perhettään, vaikka tiesi, että se tarkoitti todennäköisesti varmaa kuolemaa itselle.
Isäni Siegfried oli tällä hetkellä 14-vuotias. Hän oli kuullut, että Gestapo oli tulossa pidättämään hänet ja hänen naapurissaan asuvan serkkunsa Simonin. Pojat piiloutuivat naapurin huoneistoon. Siegfried ja Simon kuulivat Gestapon askeleet ja koputukset äitinsä ovella. Äitinsä Cilli oli kertonut, ettei hän tiennyt, missä pojat olivat.
Tähän mennessä elämä oli muuttunut hyvin vaikeaksi Wienissä. Gestapo oli sulkenut Samuelin liiketoiminnan ja vienyt kaiken arvokkaan omaisuuden heidän kotoaan. Ruoka ja raha olivat lopussa. Elossa pysyminen oli haastavaa, ja isäni Siegfried tiesi, että jos hän jää Wieniin, hänet pidätetään ja tapetaan. Hän kertoi vanhemmilleen, että hänen on lähdettävä. Siegfried tiesi, että vain poistuen maasta oli mahdollisuus selviytyä. Isälläni oli kaksi serkkua, Regi ja Simon, jotka asuivat naapurissa vanhempiensa Idan ja Leo Weinsteinin kanssa. Ida oli Cillin sisar. Regi ja Simon olivat kuin sisar ja veli isälleni Siegfriedille. Regi, joka oli 3 vuotta vanhempi kuin isäni, oli avainhenkilö isäni hengen pelastamisessa. Regi näki mainoksen eräässä englantilaisessa lehdessä Wienissä, missä etsittiin apua maatilatöihin. Regi vastasi ilmoitukseen isäni puolesta ja englantilainen nainen kiinnostui ja kutsui isäni työskentelemään maatilalle. Siegfried ei tiedä kuinka hänen vanhempansa asian järjestivät, mutta he onnistuivat saamaan kokoon rahat ja ostivat junalipun pojalleen Wienistä Saksan kautta Hollannin Haagiin. Siegfried lähti matkaan ilman rahaa, mukanaan vähän ruokaa ja pieni matkalaukku. Hänen äitinsä Cilli teki hänelle laatan, joka tuli ripustaa kaulaan, sillä siinä oli maatilan osoite Englannissa.
Ennen kuin hän lähti, Siegfried antoi perheelleen bar mitsva -lahjaksi saadun sormuksen ajatuksenaan että myymällä sen perhe saisi ostaa ruokaa. Hän hyvästeli isänsä Samuelin, äitinsä Cillin ja sisarensa Annan 1. elokuuta 1939, päivää ennen hänen 15. syntymäpäiväänsä. Tämä jäi heidän viimeiseksi tapaamisekseen.
Junamatkalla Hollantiin Siegfried onnistui välttämään poliisitarkastukset. Kuullessan poliisin lähestyvän, hän lukkiutui wc:hen. Koska hänellä oli saksalainen passi ja hän oli vaalea / sinisilmäinen lapsi, jättivät poliisit hänet lopulta rauhaan.
2. elokuuta 1939 junan saapuessa Hollannin Haagiin, nyt 15-vuotias Siegfried oli ilman rahaa, yksin, peloissaan ja eksynyt. Hän hakeutui saksaa puhuvien ihmisten joukkoon toivoen heidän suuntaavan kohti satamaa. Ja näin todella tapahtui. Satamassa hänellä ei ollut lauttalippua matkalle Harwichiin. Hän asetti äidin antaman laatan kaulaan ja löysi tiensä lautalle nousevaan väkijoukkoon. Siegfriedin onnistui hiipiä alukseen monien muiden matkustajien seassa.
Saapuessaan Harwichiin hän käytti samaa taktiikkaa poistuessaan lautalta. Satamassa Siegfried löysi tiensä junalle, joka meni Liverpool Streetin asemalle. Oli etukäteen sovittu, että Lontoossa asuva täti tapaisi hänet siellä. Kaikki oli sattuman varassa. Hänen tätinsä tiesi ajankohdan, jolloin Siegfried lähti Wienistä, mutta kumpikaan heistä ei tiennyt milloin hän saapuu Liverpoolin asemalle. Täti kuitenkin odotti, kunnes he löysivät toisensa. Täti osti hänelle junalipun pitkälle matkalle Exmouthiin, jossa hänen oli tarkoitus tavata maanviljelijä. Junassa Exmouthiin Siegfried istuutui vastapäätä herrasmiestä, joka huomasi tämän surullisen ja yksinäisen nuoren miehen. Mies yritti puhua hänelle englanniksi, mutta tajusi pian, että isäni puhui saksaa. Mies oli brittiläisen ulkoministeriön virkamies, joka puhui myös saksaa. Siegfried kertoi tälle valtion virkamiehelle olosuhteistaan ja perheestään, joka oli edelleen Wienissä. Mies vakuutti yrittävänsä saada Siegfriedin vanhemmat ja sisaren Englantiin. Hallituksen virkamies piti sanansa ja oli lähettämässä tarvittavat asiakirjat Siegfriedin perheelle Wieniin, mutta tämä oli jo liian myöhäistä. 3. syyskuuta 1939 Yhdistynyt Kuningaskunta julisti sodan Saksalle ja Bohenskyn perheen ei sallittu enää lähteä. Samuel, Cilli ja Anna Bohensky karkotettiin 15. helmikuuta 1941 kuljetuksella nro 1 Wienistä Puolaan, Opole Lubelskielle Pulawyyyn Lublinissa. Heidät leimattiin vangeiksi numero 120, 121 ja 122. Samuel Bohensky tuotiin Deblinin pakkotyöleirille 1. toukokuuta 1941. Hänen uskotaan kuolleen Majdanekin keskitysleirillä. Tutkimuksemme mukaan Cilli ja Anna pysyivät Opolen gettossa toukokuuhun 1942 asti ja menehtyivät Sobiborin kuolemanleirillä.
Exmouthin vuohitilalla, jonne nuori Siegfried oli matkalla, oli sietämättömät olosuhteet. Omistaja kohteli häntä orjana. Hän kesti olosuhteita siellä noin 6 viikkoa. Isäni varasti maatilalta polkupyörän ja ajoi Exeterin kaupunkiin. Hän löysi poliisin, joka otti yhteyttä saksankielisiin kveekareihin. (Kveekarit ovat Englannissa 1600-luvulla perustettu protestanttinen liike). Kveekarinainen otti isäni huostaan ja nyt Siegfried sai ensimmäisen kerran kunnollista ruokaa sen jälkeen, kun hän oli saapunut Englantiin.
Hänen tätinsä Lontoossa lähetti Siegfriedille junalipun Lontooseen, josta hän löysi tiensä Bloomsbury Houseen. Bloomsbury -talo oli päätoimisto yhdelletoista pakolaisjärjestölle, jotka työskentelivät Lontoossa sijaitsevan pakolaisviraston alaisuudessa. Hänet lähetettiin pakolaisleirille nimeltä Barham House Ipswich Suffolkissa Englannissa. Juuri tässä Ipswichin leirissä isäni sai elinikäisiä ystäviä; heistä tuli hänen perheensä.
Isäni Siegfried oli lopulta yhteydessä äitiini Martha Zaidmaniin, jonka hän oli tavannut Wienissä nuorena poikana. Martha saapui Englantiin ”Kindertransportin” eli juutalaislasten kuljetusprojektin avustamana. Äitini vanhemmat ja pikkusisko murhattiin myös holokaustissa. Zaidmanin perheen muistokivet asennettiin 27. toukokuuta 2018 osoitteeseen Herminengasse 6 Wienissä. Vanhempani menivät naimisiin vuonna 1945 Lontoossa. Veljeni ja minä olemme molemmat syntyneet Lontoossa. Veljeni Alexander Samuel Bohensky on nimetty kahden isoisämme mukaan. Nimeni, Celia, on isoäitini Cillin mukaan. Perheemme muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1956.
Siegfriedin serkut Regi ja Simon sekä heidän vanhempansa Leo ja Ida Weinstein onnistuivat matkaamaan Palestiinaan. Britannian kuninkaallinen laivasto otti aluksen kiinni ja saattoi sen Haifan satamaan. Alus telakoitui Haifassa, mutta britit eivät antaneet pakolaisten laskeutua maihin. Juutalaiset pakolaiset siirrettiin SS Patriaan yhdessä toisten juutalaispakolaisten kanssa kahdesta muusta aluksesta. Brittiläiset suunnittelivat karkottaa kaikki – noin 1800 – juutalaista pakolaista vankileirille Mauritiuksen saarelle Intian valtamerelle.
25. marraskuuta 1940 maanalainen puolisotilaallinen Haganah-ryhmä asetti pommin, estääkseen alusta poistumasta Haifasta. Haganah laski räjähdyksen vaikutukset väärin; pommi räjäytti aluksen teräsrungon yhdeltä sivulta ja alus upposi alle 16 minuutissa; onnettomuudessa kuoli 267 ihmistä ja 172 loukkaantui. Britit antoivat henkiinjääneiden jäädä Palestiinaan humanitaarisista syistä.
Ida Weinstein ja poika Simon hukkuivat Patrian katastrofissa. Regi ja hänen isänsä Leo selvisivät ja jäivät Palestiinaan. Leo meni lopulta naimisiin ja elää Israelissa. Regi meni naimisiin ja sai tyttären ja pojan Israelissa. Hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin maaliskuussa 1959. Isäni Siegfried ja Regi tapasivat New Yorkissa, jossa molemmat perheet asuivat monta vuotta. Regi eli 94-vuotiaaksi ja kuoli lokakuussa 2015.
Veljeni ja minä olemme onnekkaita, että meillä oli niin rakastavat vanhemmat. Rakas äitimme Martha kuoli 84-vuotiaana syyskuussa 2009 ja isämme sai elää 92-vuotiaaksi. Siegfried kuoli joulukuussa 2016.
Murhatut isovanhempamme ja perheenjäsenemme kärsivät kuvaamattomista olosuhteista ja kauhuista. Vanhempamme Siegfried ja Martha kantoivat menetyksensä surua koko elämänsä ajan.
On poikkeuksellinen kunnia muistaa Samuel, Cilli ja Anna Bohensky:a näillä muistokivillä. Juhlimme myös heidän poikansa Siegfriedin rohkeaa, hämmästyttävää matkaa ja selviytymistä. Velvollisuutemme on, ettemme koskaan unohda holokaustin uhreja ja kaikkia rohkeita selviytyjiä.”
Lukiessaan edellä kuvattua Celian perheen tarinaa muistokiven vihkiäisjuhlassa, Elisabeth taisteli kyyneleitä vastaan. Historiallisia tosiasioita ei voi muuttaa, mutta sitä suuremmalla syyllä haluamme jatkaa työtämme juutalaisten parissa Jesaja 40 sanojen mukaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani”, sanoo teidän Jumalanne. Puhukaa suloisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt, että sen velka on sovitettu, sillä se on saanut Herran kädestä kaksinkertaisesti kaikista synneistänsä.”